Harppu
| Harppu | |
|---|---|
 Keskiaikainen harppu (vasemmalla) ja yksitoiminen pedaaliharppu (oikealla). |
|
| Soitinryhmä | kielisoittimet |
| Soittimen ääniala |
 (moderni pedaaliharppu) |
Harppu on näppäilemällä soitettava kielisoitin, jonka pitkä historia ulottuu aina ajanlaskua edeltäneeseen aikaan. Harpun kolmiomaiseen runkoon on kiinnitetty eripituisia kieliä, joita nykyaikaisessa konserttiharpussa on 47 kappaletta. Harpulla voidaan soittaa yksittäisiä ääniä ja melodiaa sekä yksittäisiä sointuja. Näppäilyn tuottamaa ääntä voi muuttaa soiton aikana painamalla jalalla pedaalia.
Rakenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Harpun runkona toimii kolmiomainen kehikko. Siihen on kiinnitetty useita samansuuntaisia kieliä.[1] Nykyaikaisessa konserttiharpussa on 47 kieltä, ja sen ääniala on 6½ oktaavia. Useimmat kielet on tehty suolesta. Niistä 12 matalinta on päällystetty metallipunoksella. Kaikkein korkeimmat kielet tehdään nykyisin yleensä nailonista. Kielissä on soittajan kiinnekohdiksi värimerkinnät: kaikki ces-kielet ovat punaisia ja fes-kielet sinisiä tai mustia.[1]
Harpun yläosassa on kaula ja alaosassa kaikukoppa, joiden väliin kielet on jännitetty. Kolmas sivu on pilari, joka antaa tarvittavan tuen jännitteisiä kieliä vastaan.[1]
Viritys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Harpun kielet viritetään diatonisesti Ces-duuriin. Kutakin diatonisen asteikon säveltä kohti on yksi jalalla poljettava pedaali. Harpun kielet soivat vapaasti, mutta pedaalin avulla niiden viritystä voi muuttaa soiton aikana puolella tai kokonaisella sävelaskeleella. Yläasennossa kaikki kyseistä pedaalia vastaavat kielet soivat alennettua säveltä, ja pedaalin painaminen keskiasentoon ja edelleen alimpaan asentoon nostavat kielen viritystä puoli sävelaskelta kerrallaan. Koska kromaattisen asteikon muodostaminen pedaalien avulla on kuitenkin hidasta ja vaivalloista, säveltäjät eivät ole kirjoittaneet harpulle kovinkaan paljon kromatiikkaa.[1]
Soittaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Soitettaessa harppu nojaa soittajan oikeaan olkapäähän. Kieliä näppäillään molempien käsien neljällä sormella peukalosta nimettömään. Harpulla voidaan soittaa yksittäisiä ääniä ja melodiaa sekä yksittäisiä sointuja. Luonteenomainen soittotapa on arpeggio (harpun tapaan). Myös nopeasti nousevia asteikkokulkuja eli glissandoja harpulla soitetaan yleisesti. Huiluääniä saadaan näppäämällä kieltä ja sammuttamalla samalla kielen koko pituuden värähtely. Uudessa musiikissa harppua soitetaan myös esimerkiksi näppäämällä kynnellä tai hankaamalla sitä.[1]
Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Harppu on soittimista vanhimpia. Se perustuu soittojouseen, jossa voimakkaasti kaarelle taivutettuun jouseen kiinnitettiin useita kieliä. Harpun virittäminen tuli mahdolliseksi, kun jousi korvattiin kiinteällä, taipumattomalla kehikolla.[1]
Harppua on soitettu lähes nykyisen kaltaisena jo muinaisessa Egyptissä, Assyriassa, Kreikassa ja Palestiinassa. Itämaisessa harpussa ei yleensä ole ollut kolmatta, kieliä tukevaa sivua kuten Euroopassa.[1]
Euroopan vanhimmat harput tunnetaan 500-luvulta Britteinsaarilta.[1] Kelteillä harppu nousi kansallissoittimeksi.[2] Keski-Eurooppaan harppu levisi 1100-lukuun mennessä, jolloin se tosin oli tuolloin vielä melko pienikokoinen. Renessanssin ja barokin aikaan harppu ei vielä ollut saavuttanut kovin suurta suosiota. 1800-luvulla harppu nousi täysipainoiseksi orkesterisoittimeksi, kun sen pedaalijärjestelmä saavutti nykymuotonsa. Vuosisadan lopulla kehitettiin myös täysin kromaattinen harppu, mutta sen käyttö on jäänyt kuriositeetiksi.[1]
Harpulle ovat säveltäneet orkesterimusiikkia esimerkiksi Händel, Gluck, Berlioz, Ravel, Debussy, Tšaikovski, Rimski-Korsakov, Liszt, Bruckner ja Wagner. Lisäksi Mozart kirjoitti konserton huilulle ja harpulle.[1]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Harppu Wikimedia Commonsissa
