Hiirihaukka
| Hiirihaukka | |
|---|---|
 |
|
| Uhanalaisuusluokitus | |
|
|
|
| Suomessa: | |
| Tieteellinen luokittelu | |
| Domeeni: | Aitotumaiset Eucarya |
| Kunta: | Eläinkunta Animalia |
| Pääjakso: | Selkäjänteiset Chordata |
| Alajakso: | Selkärankaiset Vertebrata |
| Luokka: | Linnut Aves |
| Lahko: | Päiväpetolinnut Accipitriformes |
| Heimo: | Haukat Accipitridae |
| Alaheimo: | Buteoninae |
| Suku: | Hiirihaukat Buteo |
| Laji: | buteo |
| Kaksiosainen nimi | |
|
Buteo buteo |
|
 |
|
| Katso myös | |
Hiirihaukka (Buteo buteo) on keskikokoinen päiväpetolintu.
Koko ja ulkonäkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Hiirihaukka on 48–56 cm pitkä ja sen siipien kärkiväli on 110–130 cm. Sillä on leveät siivet, paksu, lyhyt kaula sekä keskipitkä pyrstö.[3] Rinta on keskiruskea, kainaloissa vaaleat laikut, muuten lintu on tummanruskea. Suomessa tavataan kahta alalajia. Läntinen buteo on kookkaampi ja tummempi. Itäinen vulpinus on hieman pienempi. Itäisen alalajin hiirihaukoilla on punertavan ruskea pyrstö ja muutoinkin väritys on vaaleamman tai punertavamman sävyinen. Alalajit risteytyvät keskenään ja välimuotoisia yksilöitä tavataan paljon. Sekä alapuolen valkoisen määrässä on muutoinkin paljon yksilökohtaista vaihtelua. Naaras on koirasta kookkaampi. Ne kaartelevat ja liitävät siivet loivassa V-asennossa[4].
Hiirihaukka on petolinnuksi äänekäs, ja se ääntelee erityisesti keväällä. Sen tavallisin ääni on naukuva "piijäh", jota kuulee enimmäkseen lennossa.[3]
Vanhin suomalainen rengastettu hiirihaukka on ollut 26 vuotta 10 päivää vanha. Euroopan vanhin oli tanskalainen 28 vuotta 9 kuukautta vanha hiirihaukka.
Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Hiirihaukkaa tavataan pesivänä suuressa osassa Eurooppaa sekä Keski-Aasiassa. Talvehtivana sitä esiintyy lisäksi Lähi-idässä, Etelä-Intiassa, osissa Pohjois- ja Länsi-Afrikkaa sekä laajalla alueella Eteläisessä ja Itäisessä Afrikassa.[1]
Suomessa hiirihaukan alalajia buteo tavataan maan etelä- ja länsiosissa ja alalajia vulpinus itä- ja keskiosissa. Suomessa hiirihaukkoja pesii 4 000–5 000 paria. Vuoden 2010 uhanalaisuusluokittelussa hiirihaukan uhanalaisuusluokitus muutettiin elinvoimaisesta vaarantuneeksi, ja laji oli taantunut merkittävästi edellisen 30 vuoden aikana.[5] Suomessa pesivät vulpinus-alalajin hiirihaukat talvehtivat trooppisessa Afrikassa ja buteo-alalajin hiirihaukat Länsi- ja Itä-Euroopan välisellä vyöhykkeellä. Ahvenanmaalle jää säännöllisesti talvehtimaan joitakin buteo-alalajin yksilöitä, ja hyvinä myyrätalvina niitä talvehtii muuallakin Etelä-Suomessa.[6]
Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Hiirihaukka viihtyy vaihtelevassa maastossa, jossa on sekä aukeita peltoja tai soita että metsää. Rannikolla se suosii etenkin laajojen merenlahtien ja rehevien järvien tuntumassa olevia alueita.
Lisääntyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Hiirihaukan pesä on tyypillisesti isossa puussa pellon tai suon laidassa, keskimäärin 10 metrin korkeudessa. Yleisin puulaji on kuusi, seuraavana mänty. Muninta voi alkaa jo huhtikuussa, tavallisesti toukokuussa. Munia on tavallisesti 2 tai 3, joskus jopa 5. Hyvinä myyrävuosina poikueet ovat isoja. Myyräkatovuonna pesintä saattaa jäädä väliinkin. Naaras hautoo noin 5 viikkoa. Poikaset oppivat lentämään noin 6 viikon ikäisinä. Haudonta-aikana linnut ovat arkoja, ja saattavat hylätä pesän ihmisen häirinnän takia.
Ravinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Hiirihaukan pääravintoa ovat pienet jyrsijät, mutta se syö myös matelijoita, sammakoita, linnunpoikasia, hyönteisiä ja jopa kastematoja.[3][6]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b BirdLife International: Buteo buteo IUCN Red List of Threatened Species. Version 2014.3. 2014. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 18.2.2015. (englanniksi)
- ↑ Esko Hyvärinen, Aino Juslén, Eija Kemppainen, Annika Uddström & Ulla-Maija Liukko (toim.): Suomen lajien uhanalaisuus - Punainen kirja 2019, s. 565. Helsinki: Ympäristöministeriö - Suomen ympäristökeskus, 2019. ISBN 978-952-11-4973-3. Teoksen verkkoversio (viitattu 14.8.2021).
- ↑ a b c Svensson, Lars: Lintuopas - Euroopan ja Välimeren alueen linnut. Otava, 2010. ISBN 978-951-1-21351-2.
- ↑ Laine, Lasse: Suomen Luonto-opas, s. 197. WSOY, 2000.
- ↑ Lintuatlas Luonnontieteellinen keskusmuseo. Viitattu 6.3.2015.
- ↑ a b Laine, Lasse J.: Suomalainen Lintuopas. WSOY, 2009. ISBN 978-951-0-26894-0.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Saurola, Pertti 1977: Suomalaisten hiirihaukkojen muuttoreitit. – Lintumies 2.1977 s. 45–53. LYL.
- Solonen, Tapio 1982: Hiirihaukan pesäpaikoista. – Ornis Fennica 59:191–192.
- Hiirihaukka Lintukuva-verkkopalvelussa
- LuontoPortti: Hiirihaukka (Buteo buteo)
- ITIS: Buteo buteo (englanniksi)
| ||||||||||